Perúnamaa: lokakuuta 2015

Ei, en kadonnut viidakkoon. Kuukausi hiljaiseloa blogin puolella tarkoittaa nyt vain sitä että kuluneet viikot ovat olleet vähän liiankin täynnä kiirettä ja tekemistä.

Mutta viidakko! Se täytyy kokea itse. Miten jokin paikka voikin olla niin kuuma, kostea, monimuotoinen, kaunis ja samaan aikaan pelottavan vihamielinen.

Iquitos on ihan tuossa oranssin "PERU"-tekstin yläpuolella.

Lensin varhain perjantaiaamuna 25.9. Iquitokseen. Iquitos on maailman suurimpia kaupunkeja joihin ei vie tietä: sinne matkustaminen onnistuu vain lentokoneella tai jokiveneellä. Kaupunki on keskellä tiheintä sademetsää, joten kaupungin yhdistäminen maan tieverkkoon olisi liki mahdoton projekti. Kuulemani mukaan Iquitosta ympäröivillä sademetsäalueilla on ollut merkittäväst kokaiinin tuotantoa. Itse Iquitoksen viidakkokaupungista en ehtinyt nähdä kuin vilauksen bussin ikkunasta ja jokisatamasta, koska Erasmus-ryhmän matka jatkui välittömästi Amazonille. Ennen jokiveneisiin lastautumista ehdin syödä parin rohkean compañeron kanssa suri-toukkia. Olivat suorastaan maukkaita vartaasta nautittuna, suosittelen!
Ensimmäinen pysäkkimme oli pikkuisessa eläinpuistossa. Syötimme puhuvia papukaijoija, piraijoita ja Amazonin jättiliäisiä paicheja. Hyvän ystäväni Wikipedian mukaan arapaima eli paiche on jättihaimonnin ohella maailman suurin makeassa vedessä elävä suomullinen kala. Se voi kasvaa kolme metriä pitkäksi ja painaa jopa 200 kiloa.
Matka jatkui viidakkoleiriimme, joka sijaitsi Amazonjoen varressa noin 30 kilometriä Iquitoksesta etelään. Saapumispäivänä lähdimme suin päin sademetsään tarpomaan ja etsimään villieläimiä ja lääkekasveja. Näimme mm. pikkuisia apinoita, peukalon kokoisia muurahaisia, paljon erilaisia sammakoita ja lintuja. Tällä kertaa koin hieman vastoinkäymisiä. Ensiksikin, kompastuin ja otin tukea tietysti piikkikasvista. Kädessä oli piikkejä vielä viikon päästä. Toiseksi, patikoimme viidakossa 7 tuntia kumpparit jalassa, mistä mun hiljattain ärsyynytyt polvi ei näköjään oikein tykännyt. Polvi kipuili, turposi ja oli ihan mustelmilla. Seuraavana päivänä kävely oli kivuliasta, mutta toivuin nopeasti kun palattiin Limaan.
Nukuin hyttysverkon alla todella makeita unia. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni vähän jännitti lähteä yöllä vessaan, koska öisen viidakon äänistä päätellen kaikki mahdolliset elukat, hytykät ja ötökät vasta heräilevät kun ihmiset käyvät nukkumaan. Kylppärissä sitten kurnuttikin iso rupikonna. Lauantaina ohjelmassa oli amazonissa pulikoimista, piraijojen onkimista ja vierailu pikkuruisessa viidakkokylässä. Kylässä meille kerrottiin viidakon väkijuomien saloista ja saimme maistella muutamia sokeriruo'osta tehtyjä "viidakon rommeja". Jos joskus menette Peruun niin etsikää käsiinne juomaa nimeltä Rompecalzones. Sillä juomalla on kuulemma nimensä mukaisesti, köh köh, lemmenjuoman ominaisuuksia. Lisäksi se oli tosi hyvää joskin väkevää, sisältää ainakin kanelia ja inkivääriä.
Sunnuntaina kävimme toisessa pienessä eläinpihassa, jossa oli kaiken maailman kilpikonnia, anakonda, apinoita ja kakaduita ym. viidakon faunaa. Uimme pitkään ja hartaasti Amazonissa, jonka vesi oli sameaa ja suorastaan kuumaa. Uidessamme näimme villejä jokidelfiinejä! Niitä oli kahta eri sorttia, vaaleanpunaisia sekä harmaita. Uidessamme yhtä meksikolaista tyttöä näykkäisi jokin nilkasta, ja lähemmän tarkastelun jälkeen nilkasta löytyi selvät hampaanjäljet. Kuulin myös pari viikkoa reissun jälkeen, että brasilialaiselle tytölle oli ilmestynyt selkään märkivä paise. Jokin loinen oli ilmeisesti tehnyt kotinsa tytön ihon alle ja tytön oli mentävä sairaalaan hoidattamaan selkänsä kuntoon, hui soikoon. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta viikonloppu Amazonilla oli niin eksoottinen elämys että mulle jäi vielä kipinä palata viidakkoon. Itikat ainakin olivat ennakkoluuloista huolimatta aika pieniä ja huomaamattomia verrattuna Suomen hyttysiin. Saapi nähdä josko aika ja budjetti riittäisivät vielä Manun luonnonpuistoon...