tiistai 19. tammikuuta 2016

Gran Tour Peru & Bolivia, osa 1

Suurin osa tekstistä on kirjoitettu 9.1.2016

Hyvää uutta vuotta, hengissä ollaan!
Blogi on ollut retuperällä jo kuukausia, mikä johtuu lukukauden loppukokeista ja sen jälkeen: LOMASTA. Viimeiset viisi viikkoa ovat olleet tähän asti hektisimmät. Viimeisen kokeen rykäisin 15. joulukuuta, hyvästelimme kotiinsa palaavan lontoolaisen kämppiksen Ronin, ja aamuyöllä 16. päivä hyppäsimme bussiin Helenan ja perulaisen Shirleyn kanssa, kohteenamme Ica. Siitä alkoi kuukauden mittainen matkamme Perussa ja myöhemmin Boliviassa, johon olen juuri nyt matkalla. Kirjoitan tätä puhelimella keikkuvassa ja tärisevässä bussissa klo 6 aamulla matkalla Punosta Copacabanalle, josta matka tulee jatkumaan La Paziin, Boliviaan. Aurinko nousee avaran altiplanon ylle, Titicaca on  tyyni ja matkaseurani Helena ja Christoph torkkuvat.

Ica & Nazca

Aamulla 16. joulukuuta saavuimme Icaan Cruz del Sur'in bussilla ja etsiydyimme Shirleyn tädin luokse, joten aloitimme matkamme miellyttävän edullisesti. Ican maakunta on jo tuttu paikka viime lukukauden alusta, mutta itse Ican kaupunkia en aikaisemmin ollut nähnyt. Jos nyt totta puhutaan, niin ei siellä kovin paljon näkemistä olekaan, mutta toisaalta vietimme Icassa vain yhden päivän. Kävimme Shirleyn mummolassa moikkaamassa isovanhempia, pyörähdimme keskustassa (taas yksi keltainen Plaza de Las Armas) ja jutustelimme Shirleyn tädin perheen kanssa. Illalla etsimme matkatoimiston ja varasimme reissun Nazcaan seuraavalle päivälle.

16. päivä lähdimme sitten Nazcaan yksityisen auton, kuskin ja oppaan voimin. Yhden päivän mittainen retki kustanti meille 40 solia per henkilö. Pysähdyimme matkalla ihmettelemään kivistä Inkan profiilia ja ikivanhaa akveduktijärjestelmää. Saavuttuamme Nazcaan kävimme ensimmäiseksi Maria Reich -museossa. Kuuluisa saksalainen oli Nazcan linjojen suojelija ja kouluttautumaton tutkija, joka omisti elämänsä intohimolleen. Ehkä vähän höperö nainen, mutta suuret elämäntyöt taitavat vaatia aina jonkinasteista höperöyttä. Sitten päästiin itse asiaan, kun noustiin näköalatorniin katsomaan niitä kuuluisia linjoja, joita Greenpeacen aktivistitkin kerran typeryyttään talloivat. Pienlentokoneella pääsee katsomaan linjoja paremmin, mutta kukkaron ja korkeanpaikankammoisen Helenan säästämiseksi tyydyimme torninäkymiin, ja minulle se ainakin riitti hyvin. Kierros päättyi Nazcan pikkukaupunkiin, jonka keltaisella keskusaukiolla vietimme loppupäivän pelaten korttia. Illalla nousimme yöbussiin kohteenamme Arequipa.

Arequipa, "valkoinen kaupunki"

Yöbussissa odotti tuttu hahmo, saksalainen kämppäkaveri Christoph! Chris liittyi seuraamme heti kun Mancoran rantalomaltaan ehti. Aamulla heräsimme auringonpaisteeseen Arequipassa, ja kaupunki teki heti vaikutuksen. Keskustan rakennukset olivat vanhoja ja hyvin kunnostettuja, kadut siistejä ja eurooppalaistyylisiä, ja taustalla kohosi tulivuori Misti. Ei ihme, että arequipalaiset ovat ylpeitä kaupungistaan, se on nimittäin Perun toiseksi suurin kaupunki, ja arequipalaiset pistävät hanakasti vastaan Liman ylilyöntiasemalle. Huhujen mukaan arequipaan saapuvilta on joskus tarkistettu passi ja tulijat on toivotettu tervetulleiksi itsenäiseen Arequipaan.

Suunnistimme Flying Dog -hostelliin, jota suosittelen lämpimästi. Samalta ketjulta löytyy hostelleja myös ainakin Limasta, Iquitoksesta ja Cuscosta. Ensimmäisenä päivänä taisimme vain kierrellä katuja ja keskusaukiota. Myöhemmin kävimime nauttimassa happy hourit, ja ilta jatkui hostellilla yhdessä paikan työntekijöiden kanssa.
Toisena päivänä hostellin symppis työntekijä lähti käyttämään meitä tulivuori Mistin näköalapaikalla. Palasime kävellen takaisin ja ostimme matkalla cremoladat - ñam! Määrittelisin sen kermaiseksi jäätelön ja smoothien sekoitukseksi jossa maistuu kaneli. Sitten nappasin puiston nurkalta katukeittiöstä paistettua taimenta 8 solin hintaan, ai ai kun maittoi. Iltapäivällä käytiin vanhaan konventtiin rakennetussa pienessä kauppakeskuksessa. Sitten varustauduttiinkin jo seuraavien päivien koitosta varten: Colcan kanjonin vaellukselle.

Colca

Ankaran hintavertailun ja tinkimisen jälkeen ostimme yhdestä Arequipan keskusaukion matkatoimistoista yhden yön ja kahden päivän mittaisen vaellusretken Colcan kanjoniin. Seuraavana aamuna ennen kukonpieraisua lähdimme matkaan täydellä bussimiehityksellä. Ajoimme halki Colcan laakson ja ohitimme monia kyliä. Pysähdyimme näköalapaikalle mirador del condor'ille tähyilemään kondoreita, joista Colca on kuulu. No, nähtiin me yksi pikkuinen täplä kaukana horisontissa joka tosiaan oli kondori! Sitten bussilasti jaettiin ryhmiin ja meidän vaellusyksikköön kuului meikäläisten perulais-saksalais-espanjalais-suomalaisen poppoon lisäksi vietnamilais-saksalainen tyttö ja cuscolainen opas.

Ensimmäisen päivän patikkatavoite oli 18 kilometriä. Reitti laskeutui ylhäältä Colcan kanjonin pohjalle asti, ylitti kanjonin joen ja nousi hieman loivemmin vastakkaisen rinteen pikkukyliin. Maisemat olivat henkeäsalpaavat, mutta vuoristotautipilleri onneksi ehkäisi pahinta hengenahdistusta. Vuoristotaudin riski täytyy aina ottaa vakavasti, eikä omaa herkkyyttä vuoristotautiin eli hapenpuutteen oireisiin voi mitenkään tietää ennen kuin nousee vuorille ensimmäistä kertaa. Vastoin yleistä harhluuloa, sillä ei ole mitään tekemistä fyysisen yleiskunnon kanssa. Älkää siis tehkö niin kuin tämä tyttö Marcahuasissa, joka unohti sorochepillerit kotiin ja täysin riskeistä tietoisena nousi ensimmäistä kertaa elämässään Andeille 4000 metriin, josta viimeiset 1000 metriä nousi kävellen muutaman tunnin sisällä. Tuloksena valkeaksi valahtanut naama, äärimmäisen epämiellyttävää huonovointisuutta, päänsärkyä, ja yö kului nukkumisen sijaan oksennellessa. Luontoäidin lääke kokanlehtiteekään ei auttanut näin nopeassa ja rankassa nousussa. Minulla oli onnea matkassa, koska heti 1000 metrin laskeutumisen jälkeen oireet helpottivat. Älkää hyvät ihmiset olko näin typeriä. Vuoristotaudin oireisiin kuolee vuosittain ihmisiä. Oireiden ehkäisemisessä tärkeintä on nousta hitaasti antaen kehon totutella hapen hupenemiseen. Fyysistä rasitusta tulee välttää ensimmäisinä päivinä vaikka kuinka tekisikin mieli lähteä jo seikkailemaan upeisiin maisemiin.

No, Colcan korkeus ei kuitenkaan ollut pahimmasta päästä ja rinkan kanto oli ainakin ensimmäisenä päivänä vielä vaivatonta. Vaelluksella tarpeettommat matkatavarat saimme onneksi jättää hostellille säilöön joka säästi selkiämme muutamalla kilolla. Retkikeittimiä ja keksipakettia kummoisempia eväitäkään ei tarvinnut kanniskella, koska lounas ja illallinen sisältyivät retken hintaan. Vettä joutui kuitenkin kantamaan useita litroja, koska päivät kanjonissa ovat paahteisia ja nousut ja laskut rankkoja. Vietimme yön kanjonin pohjalle joen rantaan rakennetussa vehreässä oasiksessa eli pikku paratiisissa. Useampi majoituspalvelu tarjoaa siellä ihan siistejä mutta yksinkertaisia bungaloveja uima-altaineen. Itse skippasin kaivatun uima-altaassa pulikoimisen, koska saavuimme oasikseen niin myöhään, että viileä kanjonin hämärä ehti jo laskeutua.

Päivä numero 2 oli vaelluksen lyhyempi mutta rankempi osuus. Lähdimme nousemaan viimeisiä neljää kilometriä jo ennen auringon nousua, koska jyrkkä rinne voisi olla kohtalokas päivän kuumimpaan aikaan. Perulainen ystävä oli huonovointinen ja vuokrasi itselleen muulikyydin 70 solin ryöstöhintaan (Marcahuasissa vuokrasimme aasin kantamaan rinkkojamme 10 solilla). Sellainenkin palvelukin on siis tarjolla. Reittimme oli kokonaisuudessaan rinkulan mallinen, eli palasimme kanjonin harjalle lähtöpisteeseemme.
Colca oli tähän asti rankin mutta myös vaikuttavin kokemani vaellusreitti, ja nousujen puserrukset olivat maisemien ja sen yhden kondorikanan arvoisia. Kohtasimme poluilla sekä ensikertalaisia vaeltajia, että möhömahaisen 60-vuotiaan espanjalaisherran, joten sanoisin että rankkuudestaan huolimatta kuka tahansa terve henkilö pystyy kävelemään reitin oppaan kanssa.
Muutama sana luontoretkeilyn puolesta. Vaeltaminen ja patikointi ovat mitä parhaimpia ja usein edullisimpia tapoja tutustua vieraisiin maihin ja sen autenttisiin ympäristöihin ja ihmisiin. Vaelluskohteesta ja -reitistä kannattaa aina etsiä kaikki mahdollinen tieto ennen lähtöä, että on tietoinen kaikista mahdollisista riskeistä ja osaa varautua vastoinkäymisiin. Näinhän retkestä saa myös parhaiten ilon irti. Oppaan hankkimista kannattaa aina kohteesta ja omasta eräjormailukokemuksesta riippuen harkita hyvin, koska omin päin patikoimaan lähteviä turisteja myös katoaa vaelluksille. Hyvät ja kestävät varusteet kuten rinkka ja kengät ovat aina osa miellyttävämpää vaellusta, mutta niistä ei tarvitse maksaa pientä omaisuutta.

Peru, tulen vielä vaeltamaan sinut!

Universidad San Marcos

Hei, hengissä ollaan uudessa vuodessa! Yritän hiljalleen herätellä blogiani loppukokeiden, joulun, uudenvuoden ja 'kesäloman' ensimmäisen kuukauden reissailun jälkeen. Kärsivällisyyttä, kyllä minulla vielä on jokunen sananen sanottavana.

Minä ja toinen vaihtaritoverini olemme Jyväskylän yliopiston ensimmäiset vaihto-opiskelijat San Marcoksen yliopistossa. Tunnen siis olevani vastuussa kertoa hieman, että mikä tämä paikka on, mitä täällä tehdään ja miten. No olihan jo aikakin. Hiphei, sain nimittäin Jyväskylästä sekä Liman San Marcoksesta luvan jatkaa vaihtokauttani toisellekin lukukaudelle!

Universidad Nacional San Marcos, sosiaalitieteiden laitos



Kaikkien lähteideni mukaan (eli tietenkin San Marcoksen täysin puolueettoman ja nuhteettoman väen mukaan) olen tulkinnut, että Universidad Nacional Mayor de San Marcos on koko Amerikan, eli siis sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan, vanhin yliopisto. Tämä ianikuinen sivistymislaitos näki päivänvalon 12. toukokuuta 1551 jK hujakoilla. Tarkoitukseni ei ole nyt pitkästyttää historiahöpinöillä, mutta jätän tähän nyt kuitenkin linkin espanjankielen taitoisille uteliaille. Ja tuossa enkuksi.

San Marcos on Perun suurin ja johtava julkinen yliopisto, joka on maan tasolla arvostetuimpia ja samalla yliopisto johon on luultavasti kaikkein vaikeimmat pääsykokeet. San Marcoksessa on vuoden 2014 laskennan mukaan 30 979 opiskelijaa, joista kandidaatinopiskelijoita (pregrado) vuonna 2010 oli 28 645 päätä ja maisteriopiskelijoita (postgrado) 8520 päätä. Vertailun vuoksi: vuonna 2012 Helsingin yliopistossa oli kaiken kaikkiaan 36 201 opiskelijaa ja Jyväskylän yliopistossa vuonna 2013 oli noin 15 000 opiskelijaa. San Marcos on iso yliopisto, mutta ei suinkaan Liman ainut - se on vain yksi kymmenistä.
(kaikki luvut Wikipedia)

Tämä opinahjo on työllistänyt minua vaihtokauteni ajan siinä määrin, että blogin kirjoittamiseen käytettävissä oleva aika on ollut kortilla. Siis ihan oikeasti isoäidin sota-ajan ruoka-apuun verrattavissa olevalla annostelukortilla.

Lukukausi täällä on hieman erilainen Suomen järjestelmään verrattuna. Lukuvuosi alkaa maaliskuussa, eikä elokuussa milloin minä aloitin opintoni. Lukukaudet jaetaan parittomiin (I) ja parillisiin (II) lukukausiin, joista parittomat kestävät maaliskuusta heinäkuuhun ja parilliset elokuusta joulukuuhun. Eteläisen pallonpuoliskon sijaintinsa vuoksi Perussa vuodenajat ovat 'väärinpäin' ja siksi kesäloma on täällä tammikuusta maaliskuun alkuun asti.

Opiskelen siis sosiaalitieteiden laitoksella antropologiaa ja sosiologiaa. Tietääkseni kaikki kurssit kestävät kokonaisen lukukauden, ja pituutensa ja laajuutensa vuoksi niihin kuuluu kaksi koetta: yksi lukukauden puolivälin tienoilla ja toinen kurssin päätteeksi. Minun tapauksessani jokaisen kurssin suoritukseen kuuluu 5-10 sivun essee tai monografia. Antropologian kursseihin kuuluu usein artikkelitiivistelmiä, yhdelle kurssilleni joudun tekemään 15 tiivistelmää. Ihan totta, viisitoista. Sosiologian kurssille teemme 3 kirjaan pohjautuvaa ryhmätyötä, joista teemme powerpoint-esityksiä ja tiivistelmän. Vaikka kirjatenttejä ei tietääkseni ole, niin opiskelu painottuu itsenäiseen lukemiseen, ja luennoilla yleensä vain kuunnellaan opettajaa ja yritetään pysyä puheen peressä muistiinpanoja hätäisesti raapustaen, tai joskus keskustellaan luennon teemasta yhdessä opettajan kanssa. Useimmat opettajat yleensä vain luennoivat ja saattavat kirjoittaa muutaman avainsanan taululle (käsialalla josta saa vaivoin selvää). Teknologiaa, kuten powerpointteja ym. käytetään harvoin. Olen sitä mieltä, että luennoitsijat ovat varsin taidokkaita luennoimaan eri teemoista, mutta itse pitäisin enemmän siitä että käytettäisiin monipuolisemmin erilaisia oppimismenetelmiä ja aktivoitaisiin enemmän opiskelijoita vaikka keskustelemaan keskenään teemoista. Yliopiston infrastruktuuri tai teknologia (ja eritoten vessat) eivät todellakaan ole vimpan päälle, mutta olen oikeastaan positiivisesti yllättynyt opetuksen laadusta.

Sosiaalitieteiden laitoksella on ehkä 3-5 vaihto-opiskelijaa lukukausittain, joten olemme aika harvinainen näky kursseilla ja nähdäkseni käy todella hyvä tuuri jos sattuu toisen vaihtarin kanssa samalle kurssille. Tuleepahan tutustuttua perulaisiin, heh! San Marcos on julkinen yliopisto, eli se on kaikille opiskelijoille ilmainen. Hakijoita on paljon, ja koska vain pieni prosentti hakijoista pääsee sisään, opiskelijat ovat yleensä ottaen todella motivoituneita ja ahkeria pahkeria. Opiskelijakaverit ovat iloisia ja mukavia ja monet ovat olleet kiinnostuneita vaihto-opiskelijoista, ja näin ollen paikallisiin tutustuminen on ollut mutkatonta. Mitään hurjia opiskelijabileitä ei tietääkseni ole kuin harvakseltaan, ja ainakin meidän laitoksella ollaan melko rauhallisia. Mistään todella eläväisestä bilekulttuurista ei siis ole kyse. Eipä useimmilla olekaan rahaa tuhlattavaksi asti. Jotkut opiskelijat käyvät toisten tiedekuntien juhlissa.

Yliopistolta löytyy jonkin verran harrastetoimintaa joista osa on maksullisia ja osa ilmaisia, minä kävin ilmaisilla salsatunneilla kielten laitoksella. Informaatiota ei vaan niistä ole tyrkyttäen tarjolla joten omatoimisuus on valttia. Yliopiston kuoro koostuu opiskelijoista sekä opettajista, ja tarkoitukseni on käydä hieman katsastelemassa ja kuulostelemassa sitä seuraavalla lukukaudella. Ainakin urheiluryhmiä, kuten itsepuolustuslajeja, aerobiciä ja jalkapalloa on myös tarjolla. Perinnetansseista löytyy ainakin marineroa ja afroperulaista tanssia.

Yliopiston sisäinen politiikka on nähdäkseni vielä jokseenkin lapsenkengissä. Olen vain vaihtari enkä todellakaan tiedä kaikista yliopiston sisäisistä tapahtumista, mutta opiskelutovereideni mukaan opiskelijat eivät pääse tarpeeksi vaikuttamaan yliopiston päätöksentekoon. Yliopiston johto, opettajat ja opiskelijat muodostavat kolmijakoisen hallinnon. Opiskelijat ovat siis yksi kolmasosa päätöksentekijöistä. Opettajat ja yliopiston johto pyrkivät usein vaikuttamaan opiskelijavaalien ehdokkaisiin ja merkittävät tehtävät pysyvät usein vanhoilla ja vaikutusvaltaisilla persoonilla jotka suosivat henkilöstön vaihtuessa kavereitaan. Korruptio on ikävä sana mutta sitä esiintyy myös San Marcoksessa. Hiljattain vaihtunut rehtori oli surullisen kuuluisa korruptiohuhuista. On varsin tavallista, että opiskelijat valtaavat tiedekunnan tai muita yliopiston rakennuksia protestoidakseen yliopiston lukuisia epäkohtia, ja tämän seurauksena henkilökunta ei välttämättä pääse työpaikalleen, oppitunteja saatetaan perua, yms. Opiskelu San Marcoksessa on kuitenkin turvallista, enkä ole kokenut oloani uhatuksi ja kaikki oppituntini on tähän asti pidetty rauhanomaisista protesteista huolimatta. On muistettava, että Peru on kehittyvä maa, jossa inhimillistä epätasa-arvoa ja köyhyyttä esiintyy vielä huomattavasti. Kaikki ei vielä toimi jouhevasti, ja monissa valtion tarjoamissa palveluissa on puutetta rahasta. Vaikka San Marcos on maan johtavia yliopistoja, ei se julkisena yliopistona ole todellakaan rikkain. Näin ollen San Marcokseen saapuvalta vaihto-opiskelijalta vaaditaan toisinaan kärsivällisyyttä.

Suosittelen kaikesta huolimatta San Marcosta vilpittömästi kaikille latinalaisessa amerikassa opiskelusta haaveileville, koska olen tyytyväinen ainakin oman tiedekuntani toimintaan. Vaihto-opiskelussa ei ole ainakaan minun kohdallani kyse vain hienoimmasta yliopistosta ja maineikkaimmasta opetuksesta nauttiminen, vaan se on kaikki kokemukset kokonaisuudessaan, jotka karruttavat elämänkokemusta. Täällä sosiaaliteteiden laitoksella ollaan ainakin politiikasta ja vaikuttamisesta kiinnostuneita! Tällaista varmaan oli Suomessakin 70-luvulla.